Pimeyden mustat lonkerot

Pimeyden mustat lonkerot kiemurtelevat ympärillä, vesi pyörteilee ja pyörittää lonkeroita mukanaan. Eväni kieppuvat mukana, pyörteet liikuttelevat evien hentoisia päitä mukanaan kuin tanssissa. Olen paikallani, ja vaikka eväni liikkuvat pyörteiden mukana, liikutan itse niitä vain sen verran että pysyn pyörteiden keskellä paikallani.  

Olen hiljaa ja keskityn vain hengittämiseen. Huuleni liikkuvat hieman, kun yritän saada happea. Koko kehoni on jähmettynyt, enkä uskaltaisi liikkua vaikka pystyisinkin. Pimeyden lonkerot kurkistavat ensin toisen olkani takaa ilkkuen ja sitten toisen olkani takaa pilkaten. Ilkkumista ja pilkkaa, vuorotellen. 

Ja kun en saa sanottua mitään, ilkunta ja pilkka kiihtyvät ja pimeys alkaa raivota. Pieniä sylkipisaroita roiskuu kasvojeni sivuille, kun pimeys vuorotellen olkapäideni takaa syytää loukkauksia ja vaatii selityksiä. Pimeyden silmät leimuavat, se on kiihdyttänyt itsensä tilaan jossa en enää voisikaan sanoa mitään, vaikka kykenisinkin. Raja on ylitetty ja pimeys on pelkkää raivoa. Alan kietoutua omaan kuplaani, äänet vaimenevat vähitellen. Silmien leiskunta ei enää näy. Kellun kuplassani, eväni huojuvat hitaasti ympärilläni pyörteissä, enkä kuule sanoja kuplani sisään. Mikään ei enää osu eikä satuta. Kellun vain. 

Koko viikonlopun pääsin sukeltamaan syvälle kirjoittamisen maailmaan. Tämän harjoituksen, raakatekstin tuottamisen, oli tarkoitus toimia lämmittelynä. Kuvasta piti kirjoittaa jotakin. Ja sehän lähti heti syvään päähän... Antoisaa, ja samalla rankkaa. Sukelsin vanhoihin tunnetiloihin kirjoittaessani ja päästäkseni sieltä pois oli käytettävä kaikkia mahdollisia maadoituskeinoja. Tunteen välittäminen vaatii kuitenkin sitä, että siihen uppoutuu, enkä aio tässäkään blogissa jättäytyä vain helppojen tekstien pariin.